Voi ei, on mennyt vuosia, kun viimeksi kirjoitin. En vain ole saanut aikaiseksi, vaikka elämässä on tapahtunut vaikka mitä. Liian paljon menetyksiä, mutta paljon myös onnistumista ja rakkautta.

2 vuotta sitten rakas koiramme lähti sateenkaarisillalle. Siellä sen on parempi olla. Siellä on vapaus ja rauha. Se hetki tuntui liian raskaalta kestää, enkä siitä edes halunnut puhua. Sain uuden ihanan kaverin. Pienen, ihanan vilkkaan seuralaisen, joka toi iloa elämään ja samalla auttoi jatkamaan arkea eteenpäin. 

Olemme yhdessä patikoineet lyhyita ja vähän pidempiä matkoja. Kulkeneet yhdessä Karhunkierroksen väsymättä, täynnä onnen tunnetta. Metsä ja luonto on se meidän juttu. Siitä ei saada ikinä tarpeeksemme. Ollaan käyty Riisitunturilla, Repovedellä, Sallassa, Pallastunturilla ja tietysti lähiseudun juttuja kuljettu. Ja matka on vasta alussa. 

Kahden viime vuoden aikana olen menettänyt ensin isäni ja kesällä äitini. Äidin ei ollut aika vielä lähteä, näin olin ajatellut, mutta sattumat muuttivat suuntaa ja äiti lähtikin isän luo. Uurnan lasku tänä keväänä on vielä edessä. Ikävä on kova ja itku on herkässä.

Mutta ihaniakin asioita on tapahtunut. Ollaan oltu pari kertaa Intiassa, kerran Nicaraguassa, joten maailmaakin on tullut tutkittua. Pietarissa oltiin koko perheen kanssa ja Lapissa koiran kanssa. Kaikista on vain hyviä muistoja, vaikka välillä vastoinkäymisiäkin oli. Irtiotto arjesta helpottaa, antaa tilaa hengittää.

Välillä olen hukassa ajatusteni kanssa, toisinaan saan langanpäästä kiinni. Joskus se tieto, mitä haluaa, on aivan selvää, mutta arkielämässä eläminen vie kauemmas siitä mitä sisällä haluan. Ehkä en ole vielä tarpeeksi vahva, ehkä epävarmuus vetää toiseen suuntaan...